Latauspituuden määrityskeinoja on monenlaisia. Yksinkertaisin on istuttaa luoti "löysähköön" hylsyyn siten, että se on huomattavasti pidemmällä kuin rihlakosketus vaatii. Painetaan yhdistelmä pultilla patruunapesään ja voimakas rihlakosketus löytyy tästä pituudesta. (Luodin täytyy olla kuitenkin sen verran kiinni, että se tulee hylsyn mukana pois patruunapesästä).
Seuraavaksi lyhennetään "patruunaa" hieman, mustataan luoti tussilla ja yhdistelmä jälleen pesään. Luodissa näkyvät nyt rihlapalkkien jäljet selvästi. Paras aloituspituus luodin asetussyvyyden määritykselle on suurin piirtein silloin kun rihlapalkkien jäljet ovat neliömäiset. Siis pituus ja leveys ovat saman suuruiset.
Tämän jälkeen odotellaan hyvää testauskeliä ja kun tulee sellainen hetki ettei tuuli tuiverra, eikä kangastus kuljettele taulua laidasta laitaan, niin viivana radalle latausvälineet ja ase mukana. Ladataan esim 3 - 5 patruunaa aikaisemmin hyväksi todetulla latauksella ja äsken määritellyllä latauspituudella. Ammutaan kasa ja todetaan tulos. Tuskin se ensimmäinen latinki on huippu, mutta tästä lähdetään muuttamaan ruutipanosta esim suuremmaksi ja ammutaan taas kasaa. Kun löytyy se ruutipanos, jolla saadaan pienin kasa ( on syytä varmistaa parilla lisäkasalla) aletaan hienosäätää latauspituutta. Todella vähän kerrallaan, sillä muutokset latauspituudessa vaikuttavat todella nopeasti. Kun löytyy paras käynti, asetetaan luodinasetusholkki pysyvästi tähän asentoon ja mitataan tarkasti patruunan pituus.
Nyt jos sinniä löytyy voidaan vielä etsiä ruutipanosta hienosäätämällä se kaikkein paras käynti, jolla kisoja voitetaan (tai sitten ei, kuten meikäläiselle tuppaa käymään).
Itse olen käyttänyt luodin asetuspituuden määrityksessä ja mittauksessa Stoney Pointin Chamber-All toolia ja saman firman bullet Comparatoria. Ne ovat varsin käyttökelpoisia, nopeita ja tarkkoja. Varsinkin jos käyttää omassa patruunapesässä ammuttua hylsyä.
Se millä latauspituudella ase toimii, ts. onko luoti rihlassa kiinni tai irti rihloista, on usein piippukohtainen, eikä sitä saa selville kuin kokeilemalla. Samoin eri luodit vaativat erilaisen asetuksen toimiakseen parhaalla mahdollisella tavalla. Henkilökohtaisesti olen todennut, että hyvin usein paras käynti on silloin kun luoti kevyesti koskettaa rihloja. Joskus luodin joutuu jättämään aavistuksen verran irti rihlasta, mutta testaus kertoo kulloisenkin tilanteen. Onhan niitä sellaisiakin tapauksia, että luodilla voi olla jopa useiden millien vapaalento ennen rihlakosketusta ja silti käynti on mahtava.
Latauspituuden määritys on syytä tehdä muutaman sadan laukauksen jälkeen, sillä ylimenolla on taipumus työntyä hitaasti eteenpäin, varsinkin hyvin "kuumilla" latauksilla. Voimakkaat puhdistusmenetelmät vielä nopeuttavat tätä ilmiötä.
En tiedä, onko käyttämäni menetelmä lähelläkään oikeaa, mutta noin olen vuosien varrella homman tottunut hoitamaan ja kyllä sillä on aina silloin tällöin saanut jonkinmoisen kasankin aikaiseksi
